sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Tähtäin maailman huipulle

Seuraava reissu lähestyy, mutta meillä on katse jo kauempana. Korkeammalla. Muutaman vuoden kuluttua suunnitelmissa on trekkausmatka lasten kanssa maailman huipulle: Nepaliin ja Tiibetiin. Ja sinnehän ei kannata rapakunnossa lähteä...

Ilma korkealla vuorilla on ohutta, yöt kylmiä, päivät lämpimiä. Olosuhteet ovat karut, kaukana viiden tähden lomasta. Tyttäremme ja vävymme kohtasivat silmästä silmään Himalayalla trekkaamisen ongelmat pyrkiessään Mt.Everestin Base Campille puolitoista vuotta sitten tammikuussa. Marius pärjännee aika varmasti, mutta kaksoset tuovat reissuun omat haasteensa. Suurin haaste löytyy kuitenkin omasta itsestä. Jaksamisesta, kunnosta ja terveydentilasta. Ja ne ei kohene pelkästään asiasta puhumalla eikä viikossa, joten jotain pitää siis tehdäkin.

Meillä molemmilla kunto on iän myötä rapistunut ja kilot kertyneet (siis aika tavanomainen tarina). Kolmannen muksun jälkeen juoksin helposti vielä 6 km lenkkejä kolmesti viikossa, kävin kuudesti viikossa uimassa ja kuntosalilla, ja paino pysyi lähellä 50 kiloa. Kaksosten syntymän jälkeen monen tekosyyn seurauksena sain todeta, että jaksoin ylimääräisine kiloineni tuskin juosta kahta minuuttia puuskuttamatta (siis aivan oikeasti!!). Jotain oli siis tehtävä, jos mieli lähteä trekkaamaan maailman huipulle.

Oikeastaan se fyysinen elämäntapamuutos on tapahtunut pikkuhiljalleen. Ruokavaliota olemme vähitellen muokanneet terveellisempään suuntaan, pikku hiljaa, omassa tahdissamme. Välillä siitä saa kuulla kovaakin kritiikkiä puoleen ja toiseen. Miesten tarjoama kritiikki koskee yleisemmin kasvisruokavalioon siirtymistä (eihän kasvisruoka VOI olla miehekästä!) ja tiukkaa vegaanilinjaa pitävät, erityisesti naiset, kritisoivat satunnaista kalan tai omien, vapaana elävien, onnellisten kanojen munien syöntiä. Kuitenkin vastaamme kukin itse terveydestämme, valintojemme eettisyydestä ja siitä millä lautasemme täytämme, enkä koe omien kanojen munien syönnistä kertyvän harteilleni liian suurta ja painavaa karman velkaa. Ehkä ajattelisin toisin, jos söisimme tehokanaloiden epäeettisiä sarjatuotantomunia... Ruokavaliostakin voi siis muodostua stressi, jos oikein kovasti yrittää. Me pyrimme kuitenkin hyvään oloon ja terveyteen, emme lisäämään stressitekijöitä, joten jätämme ulkopuolisten vihjeet ja kritiikin omaan arvoonsa. Toisin sanoen, syömme mahdollisimman terveellisesti, pääasiassa raakaravintoa omalta pellolta tai paikallisten viljelijöiden luomutuotteita, harvinaista ja satunnaista kalan tai kananmunien syöntiä lukuunottamatta, täysin vegaanisesti. Lisäksi olemme rajoittaneet suolan, sokerin, alkoholin ja kofeiinin käytön minimiin.

Ruokavalio on siis kunnossa, vielä pitää saada se kunto kohoamaan. Juha on aina pitänyt pitkistä kävelyretkistä kuten minäkin. Onneksemme vanha rautainen Pollemme (siis tuo vanha Amerikan Ford) näyttää olevan elämänkaarensa päässä. Uutta ei vaivauduta toistaiseksi ostamaan, joten Juha fiksuna miehenä aloitti uuden harrastuksen yhdistämällä huvin ja hyödyn ja polkemalla lähes päivittäin 6,5 km ylämäen 30 asteen helteessä kylälle. Ja saman matkan tietenkin takaisin painavan kaupparepun kanssa. Ja jos mitään muuta ei kaupasta tarvitse, niin ainakin banaaneja. Niitä kuluu meidän perheessä niin paljon kuin jaksaa kaupasta kantaa. Koska kaksosia ei vielä voida päästää liikenteeseen polkemaan polkupyörillä, on yhteiset kauppareissut jääneet väliin kokonaan. Samoin tietenkin heräteostokset. Pelkkää säästöä siis (bensakulujen lisäksi!). Ja kun Juha on töissä, polkee Marius reippaasti kauppareissut. Mihin sitä autoa edes tarvitsee?

Oma kuntoni kaipasi myös huomiota. Kotiäitien, erityisesti yh-äitien ongelmahan on usein se, ettei voi jättää lapsia yksin kotiin. Meillä Juha on töissä useita viikkoja kerrallaan, joten tilanne vastaa pitkälti yh-äitien tilannetta. Keksin siihen näppärän ratkaisun. Tein juoksuradan pihalle appelsiinipuiden lomaan, mittasin radan pituuden ja aloitin uudelleen vanhan rakkaan juoksuharrastukseni. Pikkuhiljaa kunto koheni. Ensin jaksoin juosta 2 minuuttia kerrallaan, kävelin minuutin, ja juoksin taas. Puoli tuntia kerrallaan. Nyt, kuukausi myöhemmin, jaksan helposti juosta puoli tuntia tasaista vauhtia ilman mitään ongelmia. Lasken kierroksia samalla, joten voin myöhemmin laskea juostun matkan pituuden. Näppärää, ja ilman lastenhoito-ongelmia. Ja kun Juha on kotona, voin halutessani lähteä maastoon juoksemaan.

Puoli tuntia päivittäistä liikuntaa ei ole paljoa, joten aluksi lisäsin siihen jokaisen netistä löytämäni liikuntahaasteen: lankkuhaaste, kyykkyhaaste, punnerrushaaste, vatsalihashaaste.... Niihin kuitenkin kyllästyi nopeasti, joten vaihdoin kokonaisvaltaisempaan lihastreeniin, jota tyttäreni ehdotti: Jillian Michaels 30 day shred. Nyt on menossa toinen vaihe, eikä vielä ainakaan kyllästytä. Tuloksiakin alkaa pikkuhiljaa näkymään. Kuukauden jälkeen vaihdan joko toiseen ohjelmaan tai jatkan saman uudelleen, alusta alkaen. Minulle nimittäin toinen vaihe on ollut ensimmäistä helpompi, joten ohjelman uudelleen läpikäyminen on varmasti paikallaan. Ja ainahan painoja voi lisätä, jos siltä tuntuu.

Venyttelen päivittäin joogaamalla. Olen todennut sen ehdottomasti parhaaksi tavaksi venytellä lihakset kovan treenin jälkeen. Samalla virkistyy ja saa ohjelmaan kaikki joogan positiiviset terveysvaikutukset. Ja mikä sen mukavampaa kuin joogailla lasten kanssa uima-altaalla ja pulahtaa sen jälkeen altaaseen!

Tuohon kun vielä lisää päivittäiset uima-allasleikit ja pallopelit lasten kanssa, pellolla kykkimiset ja leipätaikinan käsin vaivaamiset, alkaa päivittäinen liikunta-annos olemaan aika kivasti paketissa.

Pikkuhiljaa liikuntaa lisäämällä ja monipuolistamalla voimme siis muutaman vuoden kuluttua voimme hyvillä mielin lähteä kipuamaan maailman katolle ilman suurempaa huolta jaksamisesta. Hiljaa hyvä tulee ja meillä on vielä hyvin aikaa. Ja vaikka suunnitelmiin tulisi muutoksia ja reissu ei koskaan toteutuisikaan, niin takataskuun jää liikunnan ilo, hyvä terveys ja, aiempaan verrattuna, rautainen kunto.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti